Teksti: Kisse Ruuska
Roosa Welling kirjoitti Ylioppilaslehden (1/26) pääkirjoituksessa osuvasti arvojen puolustamisesta kiteyttäen viimeaikaisen pohdintani: On helppoa painella tykkäyksiä ja jakaa asioita somessa, mutta kun tulisi aika muuttaa jotain omassa arjessa, yhtäkkiä kiinnostusta onkin huomattavasti vähemmän.
Käytin aiemmin elämässäni enemmän somea, ja myönnän olleeni eräänlainen Instagram-aktivisti. Jaoin yhtä sun toista, joka hetken tunnekuohussa tuntui niin tärkeältä, että kaikkien ihmisten pitäisi tästä tietää. Yhtäkään näistä jakamistani asioista ei kuitenkaan nyt tule mieleen, enkä Pridea lukuunottamatta ole koskaan osallistunut yhteenkään mielenosoitukseen. Aktivismini onkin tasoa “mene pyörällä ja oo kiva muille”. Hävettää. Pitäisikö minun aktivoitua?
Welling kirjoittaa, että ihmisiltä tuntuu löytyvän huomattavasti enemmän energiaa asioille, jotka ovat meistä kaukana ja joihin voimme oikeastaan vaikuttaa todella vähän. Onkin hämmentävää huomata, miten moni sanoo erityisesti somessa yhtä ja toimii kuitenkin aivan toisin. Toimintaa, jossa ei toimita omien arvojen mukaan, voidaan kutsua arvoristiriidaksi. Omia arvoja vastaan toimiminen taas on mielenterveydelle haitallista, kun jatkuvasti koemme huonommuuden tunnetta siitä, ettemme hallitse edes omaa toimintaamme.
Uskonkin, että osittain siksi voimme niin huonosti – saammehan jatkuvasti muistutuksia siitä, ettemme ole vieläkään ratkaisseet esimerkiksi ilmastonmuutosta. Välillä tuntuu, että toimintamme on jopa masokistista. Ihan kuin haluaisimme välittää vain asioista, joita emme yksilöinä voi ratkaista täysin. Ihan kuin asettaisimme tavoitteemme niin korkeiksi, ettei niitä ole mahdollistakaan saavuttaa. Tietyllä tavallahan tämä on kovin helppoa – jos emme voi asioille mitään, ei tarvitse myöskään tehdä mitään. Kun jämähdämme tähän apatiaan, unohdamme tarkastella, mitä pieniä askelia voisimme ottaa kohti itsellemme tärkeän arvon mukaista toimintaa tänään.
Mielenterveyden kannalta olisikin järkevämpää keskittyä arvoihin, jotka koetaan itselle aidosti tärkeiksi ja joiden mukaan voi toimia arjessaan. Olen itse huomannut, että Instagram-aktivismia enemmän saan irti syvällisistä keskusteluista muiden ihmisten kanssa, toisten auttamisesta ja hyvästä käytöksestä muita kohtaan. Erityisesti protuleirillä on upea huomata, miten uudet näkökulmat vaihtavat omistajaa ja maailmankuvat laajenevat. Koen, että nämä ovat olleet aidosti somea tehokkaampia tapoja vaikuttaa, vaikka sisällöllisesti somessa julkaistu juttu ja kasvokkain käyty keskustelu olisivatkin lähes samat.
Uteliasta pohdintaa ja ikäviä tunteita herättäviä asioita tuleekin eteen vino pino, erityisesti somessa – eikä se ole aina lainkaan huono asia. Kannustan kuitenkin pohtimaan, mitä olet konkreettisesti valmis tekemään tämän asian eteen? Onko tämä arvo, jonka puolesta jaksat taistella, vai viekö se sinulta vain enemmän voimavaroja? Itse totesin vuosia sitten, että jätän Instagram-aktivismin muille ja keskityn siihen, mihin voin itse vaikuttaa: omaan käytökseeni. Se ei tee minusta ehkä aktivistia, mutta onneksi voin sentään olla protuaktiivi.